Yksi ainoa maapallo
Viides kesäkuuta vietetään Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöpäivää. Vuonna 2022 teemana on planeettamme ainutlaatuisuus. Tässä blogissa asiantuntijamme tarkastelee planeettamme rajallisuutta taloustieteen silmin.
Maapallon rajat voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan – planetaarisiin ja sosiaalisiin. Planetaarisia rajoja ovat muun muassa biodiversiteetin vähentyminen, typpi- ja fosforikuormitus sekä ilmastonmuutos. Planetaariset rajat muodostavat eräänlaisen ekologisen katon, jonka puitteissa meidän tulisi toimia, jotta elämän edellytykset maapallolla säilyisivät. (Rockström ym., 2009)
Sosiaalisia rajoja taas ovat esimerkiksi rauha, oikeus ja vesi, sekä poliittinen ja sosiaalinen tasa-arvo. Sosiaalisten rajojen voidaan ajatella muodostavan elämällemme sosiaalisen perustan – tilan, jossa ihmisten sosiaaliset tarpeet ovat tyydytetty, ja kullakin on mahdollisuus hyvään elämään. Sosiaalisen perustan ja ekologisen katon väliin jää tila, jota voimme kutsua kestäväksi. Kestävä tila on ihmiskunnalle turvallinen ja oikeudenmukainen. Merkittävää niukkuutta tai rajojen ylitystä ei ole. (Rawarth, 2017)
Planetaariset rajat ja talouskasvu
1900-luvulla kehitetty toisen maailmansodan jälkeisten länsimaiden kehitystä kuvaava mittari on bruttokansantuote. Indikaattori oli hyvä teollistuvissa valtioissa, joissa hyvinvointi ja talous kasvoivat samansuuntaisesti. Samaa mittaria käytetään tänä päivänä globaalisti ja sen kasvu on lähes kaikkien poliittisten instituutioiden tavoitteena. Katsotaan, että bruttokansantuotteen kasvaessa tulotaso kasvaa ja siten myös hyvinvointi. Mittaria, jota ei luotu mittaamaan hyvinvointia, käytetään politiikan tärkeimpänä indikaattorina ja sen kasvua tavoitellaan.
Maapallon väestön ja talouden kasvaessa resurssien käyttö kasvaa. Kasvava käyttö aiheuttaa muun muassa resurssien ehtymistä, päästöjä ja jätettä. Samalla kun resurssien käyttö kasvaa, maapallon kantokyky pysyy muuttumattomana. Maapallon ekologiset rajat luovat viimeistään rajat talouskasvulle. Kun löydämme maapallon ekologiset rajat, tapahtuu raju pudotus tasolle, joka ei ole enää yhteiskunnan ohjattavissa.
Maapallon kantokyky on jäänyt toissijaiseksi huoleksi, kun vetovastuussa päätöksissä ovat olleet taloustieteelliset uskomukset, arvot ja oletukset, jotka ohjaavat ajatteluamme, tunteitamme ja toimintaamme (Michaels, 2011). Jatkuvan talouskasvun eli bruttokansantuotteen kasvun tavoittelua pidetään usein välttämättömänä erityisesti kahdesta ajatteluumme juurtuneesta syystä. Ensimmäinen näistä on Kuznetsin-käyrä, joka on saavuttanut ikonisen aseman. Sen mukaan valtioiden rikastuessa tuloerojen on kasvettava, jotta ne voivat lopulta laskea. (Lewis, 1976)
Toinen usein kuultu argumentti on se, että kasvu korjaa aiheuttamansa ympäristöongelmat. Tämä argumentti perustuu ympäristötaloudelliseen Kuznets-käyrään, joka on vähintään yhtä ikonisessa asemassa kuin alkuperäinen. Argumentin takana on ajatus siitä, että bruttokansantuotteen tulee kasvaa tietylle tasolle aiheuttaen ympäristökuormitusta, jonka jälkeen saastuminen laskee. (Rawarth, 2017)
Kummankin argumentin ytimenä on, että talouden tulee kasvaa, josta aiheutuu negatiivisia vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin, mutta talouden kasvaessa tarpeeksi ongelmat korjaantuvat. Juurtuneet ajatukset on taloustieteessä osoitettu useaan otteeseen virheellisiksi. Talouskasvuun keskittyvä ajattelu onkin ajanut meidät yhä heikkenevään ekologiseen ja sosiaaliseen tilaan. (esim. Rawarth, 2017; Ostry ym., 2014)
Talouskasvu ja työllisyysaste korreloivat keskenään, mutta myös talouskasvu ja muodostuvat ympäristövaikutukset korreloivat. Jos talouskasvu heikkenee, työllisyysaste laskee, jos talous kasvaa, työllisyysaste kasvaa, mutta negatiiviset ympäristövaikutukset lisääntyvät. Onko mahdollista luoda kestävää yhteiskuntarakennetta, jossa talous, työllisyys ja ympäristö olisivat tasapainossa? Mainitun kolmen tekijän yhteyttä on tutkittu vain vähän.
Sosiaaliset rajat
Vuonna 2018 noin 8 % maapallon työssäkäyvästä väestöstä ja heidän perheistään elivät äärimmäisessä köyhyydessä. (World Bank, 2021) Yksi maapallon ihminen yhdeksästä ei saa riittävästi ruokaa (WFP, 2016). Vuonna 2020 arviolta viisi miljoonaa alle viisivuotiasta lasta kuoli helposti hoidettaviin sairauksiin. (WHO, 2022) Noin 68 miljoonaa nuorta on vailla työtä (ILO, 2020).
Eriarvoisuus on suurinta aikoihin, yksi prosentti maailman väestöstä omistaa enemmän kuin loput 99 % yhteensä. Omat haasteensa sosiaalisten olojen kehittymiselle aiheuttavat ekologiset haasteet. Suurimpana yksittäisenä tekijänä on kohoava globaali keskilämpötila. Usein varoiteltuja uhkia, kuten voimistuneita ääri-ilmiöitä; kuivuutta, rankkasateita ja veden pinnan kohoamista on jo havaittavissa. (CAT, 2022) Muun muassa vedenpuute ja köyhtyneet viljelysmaat ovat konkretisoitunut todellinen uhka. Maailman kalakannat ovat romahtaneet ja vaikka kuinka absurdilta kuulostaakin, valtamerissä on kohta enemmän muovia kuin kalaa. (Ellen MCArthur Foundation, 2016; FAO, 2010) Maapallon ekologinen katto on ylitetty usean planetaarisen rajan osalta. Voidaankin todeta, että elämämme ei ole ihmiskunnalle turvallista, tai oikeudenmukaista.
Ihmisen toiminnasta nykyisessä talousjärjestelmässä aiheutuva ilmastokriisi on ekologisesti epäoikeudenmukainen. Toiset lajit, alueet ja eri alueilla asuvat ihmiset joutuvat kärsimään siitä eri tavoin. Ekologinen kriisi ei mene niin, että eniten saastuttanut alue tai ikäpolvi joutuu pahimpaan kriisiin. Noin 70 % maailman väestöstä kuluttaa kestävästi tai vähemmän. Se tarkoittaa, että noin 30 % maailman väestöstä kuluttaa niin paljon, että koko maailma kärsii. (Ulvila ja Wilén, 2017)
Eriarvoisuus on maantieteellisesti hyvin suuri kulutuksessa ja kulutuksen aiheuttamissa vahingoissa. Ne kuitenkin sattuvat menevään lähes päinvastoin. Ne, jotka kuluttavat vähiten kärsivät eniten liiallisesta kulutuksesta. Se, että alueella on korkea tulotaso, ei kuitenkaan heijasta hyvinvointia ja onnellisuutta, kuten onnellisuusindeksi kertoo. Ongelma on sosiaalinen ja poliittinen. Valtaosa maailman väestöstä uskoo hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntyvän varallisuuden ja kulutuksen lisääntyessä riippumatta nykyisestä tulotasosta. Se, mitä tavoittelemme elämämme aikana, tulisi muuttua, jotta eriarvoisuus vähentyisi ja emme kohtaisi ekologisia rajoja. (Ulvila ja Wilén, 2017)
Pelastava teknologia
Teknologian kehitys on asetettu ekologisten ongelmien ratkaisuiden keskiöön. Uskotaan, että se on merkittävä tekijä materiaali-intensiivisyyden laskussa niin, että talous voi jatkaa kasvuaan ilman resurssien käytön kasvua. Teknologian kehitykseen investoidaan suuria summia uskoen, että aikamme haasteet saadaan ratkaistua. On uskomus siihen, että yhteiskunnan rakenteiden ei tarvitse juurikaan muuttua, kunhan löydämme teknologian tai teknologiat, jotka autonomisesti korjaavat esimerkiksi liialliset päästöt ilman, että käyttäytymisemme muuttuu.
Olemme investoineet ja saavuttaneet teknologiaa, jonka käyttäminen on ollut merkittävä osa aikaansaamaamme ilmastokriisiä. Lisäksi päivittäin käytetään teknologiaa kuten aseita, joilla aiheutamme vahinkoa omalle ja muille lajeille. Teknologiaa ei siis voi pitää autonomisena etiikasta ja moraalista vapaana olevana instrumenttina tai toimintamme osana. Teknologia ohjaa meitä ajattelemaan laskennallisesti, ei itsenäisesti. Käytämme merkittävän osan ajastamme ”bugien” selvittämiseen, jotka ovat ihmisen luomia ongelmia. Onko siis niin, että mitä vähemmän käytämme tekemäämme teknologiaa, sitä vähemmän aiheutamme maapallolle ja sen lajeille negatiivisia vaikutuksia? Lisäksi meillä olisi enemmän aikaa muille toiminnoille. Jos tuotamme jotakin itse, ilman koneita ja tuotantolaitoksia, toimimme rationaalisemmin. Tyydymme vähempään ja esimerkiksi kuljetamme vähemmän, jolloin resursseja käytetään vähemmän.
Mielestäni teknologialle on annettu liiallinen rooli yhteiskuntamallissamme. Tietotaidon ja luonnon välit ovat hämärtyneet. Pyrimme hallitsemaan kaikkea. Hallitseminen tuottanee enemmän vahinkoa, jota taas pyritään korjaamaan hallitsemalla. Teknologia ei ikinä häviä, se tulee aina olemaan osa toimintaamme, mutta missä muodossa ja kuinka paljon sitä tulisi käyttää, ovat mielestäni ratkaisemattomia kysymyksiä. Jotta välttyisimme ilmastokriisiltä riippumatta siitä, millainen olisi paras vaihtoehtoinen yhteiskuntamalli on ratkaisu yhtä aikaa sosiaalinen, taloudellinen, poliittinen ja teknologinen.
Vihreä kasvu
Maailman merkittävät poliittiset järjestöt kuten Maailmanpankki, OECD ja YK työskentelevät vihreän kasvun eteen. Vihreän kasvun ydin on, että talouskasvu bruttokansantuotteella mitattuna on mahdollista, kun talouden kasvu ei kasvata resurssien käyttöä. Kasvun irtaannuttaminen resursseista on kaikissa määritelmissä mukana jollakin tasolla, UNEP:lla se on keskiössä. Jos talouskasvun ja resurssien käytön välillä ei olisi korrelaatiota, tavoite kuulostaisi mahdolliselta.
Hickel ja Kallis (2019) ovat esittäneet mielenkiintoisen analyysin siitä, onko vihreän kasvun taustaoletukselle empiiristä näyttöä ja siten vihreälle kasvulle tieteellisiä perusteita. Artikkelissa esitellään kaksi tapaa mitata vihreää kasvua. Talouden resurssien käyttöä voidaan mitata kotimaan materiaalin kulutuksella (DMC), joka sisältää kotimaan alkutuotannon, josta vähennetään alkutuotannon vienti ja lisätään tuonti. Kotimaan materiaalin kulutus ei ole täydellinen mittari materiaalin kulutukselle, mutta kelpo estimaatti. Materiaali-intensiivisyys voidaan siten laskea jakamalla bruttokansantuote kotimaan materiaalin kulutuksella.
Jotta suhteellisella materiaali-intensiivisyyden parantumisella olisi empiirinen tuki, tulisi sen olla toistettavissa eri periodeilla. Krausman ym. (2009) mukaan 2000-luvun alussa BKT ja materiaalien kulutus nousi kuitenkin yhtä nopeasti. Lisäksi on huomion arvoista, että tälläkin hetkellä käytämme resursseja yli maapallon kantokyvyn, joten tulisi olla absoluuttista ja negatiivista resurssien käytön kasvua, jotta toimisimme kestävästi.
Hickelin ja Kallisin (2009) artikkelissa esitetään useita erilaisia tulevaisuuden skenaarioita. Jos pyrimme samankaltaiseen talouskasvuun kuin nyt, vuonna 2050 kulutamme resursseja 180 miljardia tonnia vuodessa. Optimistisessa skenaariossa ilmakehään vapautuvalle hiilelle saataisiin muodostettua hinta niin, että alussa hiilen hinta olisi 50 dollaria (vuonna 2008) ja vuotuinen kasvu olisi 4 % niin, että vuonna 2050 hiilen hinta olisi 236 dollaria hiilidioksidi tonnia kohden. Lisäksi materiaali-intensiivisyyden tulisi kasvaa 4,5 % vuodessa. Tällöin optimistisen skenaarion mukaan saavutettaisiin tasainen materiaalin käytön kasvu, joka olisi vain yksi neljäsosa bruttokansantuotteesta ja vuotuinen materiaalikulutus noin 95 miljardia tonnia. (Dittrich ym. 2012)
Optimistisessa skenaariossa on kaksi tunnistettavaa ongelmaa. Tehokkuuden kasvun oletus on hyvin voimakas, eikä oletetun kaltaisen resurssi-intensiivisyyden kasvulle ole näyttöä. Lisäksi hiilen hinnan kasvattaminen vaatisi joko erinomaisesti toimivia markkinoita, joilla hiilen aiheuttamat negatiiviset vaikutukset nostavat hintaa tai maailmanlaajuista ilmastopolitiikkaa, jossa hiilen hinta saadaan ohjauskeinoin nostettua tavoitetasolle. Optimistisessakaan skenaarioissa ei saavuteta kuin suhteellisen materiaali-intensiivisyyden kasvu. Materiaalijalanjälki kasvaa jatkuvasti.
UNEP:n esittämä tulevaisuuden skenaario on Dittrich ym. (2012) skenaariota merkittävästi huonompi. UNEP huomioi skenaariossaan vastapallo efektin (”rebound effect”), joka tulee vastaan teknologian kehittyessä ja tehokkuuden lisääntyessä. Jos tehokkuus laskee tuotantokustannuksia, hinnat laskevat. Kysyntä kasvaa ja tuotanto lisääntyy. Tällöin kokonaispäästöt ja resurssien kulutus kasvaa, vaikka yksikköä kohden ne olisivat vertailutasoa matalammat. UNEP tunnistaa vihreän kasvun ongelmallisuudet skenaarioissaan ja ehdottaa ratkaisuksi kiertotaloutta, joissa pyritään eroon lineaarisista materiaalivirroista. On kuitenkin epätodennäköistä, että kiertotalous ratkaisee kaikkia kasvuun liittyviä haasteita, sillä vain pieni osa materiaalivirroista on mahdollista pitää kierrossa.
Lopuksi
Vihreä kasvu on maailmanpolitiikan vastine ilmastonmuutokselle, ekologiselle kriisille ja sosiaalisille ongelmille. Kasvutalouden aiheuttamat ekologiset ja sosiaaliset haasteet pyritään kohtaamaan kasvun eri muodoilla. Olkoon se sitten kestävää, vihreää tai vähähiilistä. Vuonna 1972 julkaistussa Kasvun rajat -raportissa on esitetty, että meidän tulisi esittää kasvua tavoitellessa seuraavat kysymykset: ”minkä kasvun, miksi, kenelle, kuka maksaa hinnan, kuinka kauan, mikä on hinta planeetalle ja mikä on tarpeeksi?”
Epäoikeudenmukaisuus, luokkaerot ja ekologinen kestämättömyys ovat osa yhteiskuntaamme. Nykyinen kasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmä ei pysty korjaamaan mainittuja ongelmia vaan sillä on taipumus syventää niitä entisestään. Talouskasvu johdattaa maapallon ekologiseen kriisiin, jossa epäoikeudenmukaisuus kukoistaa. Vihreä kasvu, joka juontuu kestävästä kehityksestä ja vihreästä taloudesta on tällä hetkellä maailmanpolitiikan keskiössä. Kuten aiemmin on esitetty, vihreää kasvua tukevat merkittävät poliittiset järjestöt.
Yhteiskuntajärjestelmät vaativat uudistusta. Tarvitsemme vaihtoehtoisen sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen mallin, johon siirtyä ajoissa tai pakotettuina. Kohtuutalous on yksi vaihtoehto. Korkeimman tuloluokan tulisi muuttaa tapaansa toimia kaikkein merkittävimmin. Ulvila ja Wilén (2017) ehdottaa, että aggressiivinen tuloverotus ja ongelmallisten hyödykkeiden verotus saattaisi ohjata kohti kohtuutaloutta. Seuraavaksi merkittävimmän muutoksen toiminnassaan joutuisi tekemään kulutusväestö, jota voimme kutsua keskiluokaksi. Keskiluokan ihanteiden tulisi muuttua niin, että esimerkiksi ulkomaanmatkat ja pikamuoti eivät olisi enää tavoitteina. Hyvinvoinnin ajateltaisiin tulevan jostakin muusta. Kestävästi kuluttava luokka, joka on tyydyttänyt perustarpeensa voisi jatkaa toimintaansa kuten ennenkin. Kärsivän tuloluokan sallittaisiin nostavan tulotasoaan kestävälle tasolle. Tällöin on kuitenkin huomioitava, että kestävä tason tulisi olisi ihannetaso.
Mainitut muutokset kuulostavat erittäin utopistisilta. On kuitenkin todettava, että kohtuutalouden tutkimuksen kehitys ja määrän kasvu ovat merkkejä hitaasta muutoksesta. Se, kuinka poliittinen ja sosiaalinen muutos tulisi toteuttaa, on vielä täysin avoin kysymys. Kohtuutalous on kuitenkin vallankumouksellinen yhteiskuntamalli, joten se vaatinee vallankumouksen, jotta kohtuutalouteen päädytään. Nykyisessä konfliktien ympäröivässä maailmassa ja lapsellisen politiikan keskellä en osaa edes kuvitella rakentavaa poliittista keskustelua vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta ja kohtuutalouden tai jonkin muun vaihtoehdon käsittelemisestä.
Olisi tärkeätä tunnustaa, että jatkuvan kasvun – edes vihreäksi kutsutun sellaisen – tavoittelu ei ole välttämättä mahdollista. Tällöin poliittinen keskustelu voisi siirtyä jatkuvasta talouskasvun tavoittelusta ihmisten ja muiden maapallon eliöiden ja koko maapallon hyvinvoinnin ajatteluun. Taloustiede voisi tarjota tähän välineitä. Valmiita vastauksia ei ole, vaan kyse on lopulta ihmisten välisistä sopimuksista. Ihmiskunnan ei tulisi hallita maapalloa vaan suojella sitä ja elää sen ehdoilla hyvää elämää, koska sillä on kyky siihen.
Kirjoittaja:
Matias Mutila
Asiantuntija
Envineer Oy
Lähteet:
Climate Action Tracker. (2022).
D Ostry, J., Berg, A., & Tsangarides, C. G. (2014). Redistribution, inequality, and growth. Revista de Economía Institucional, 16(30), 53-81.
Dittrich, M., et al., 2012. Green economies around the world: implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI
EAPN-fin. (2021). Suomen köyhyysraportti 2021.
Ellen MCArthur Foundation. (2016). The New Plastic Economy: rethinking the future of plastics.
FAO. (2010). State of the World Fisheries and Aquaculture (SOFIA), FAO Fisheries Department.
Hickel, J., & Kallis, G. (2020). Is green growth possible?. New Political Economy, 25(4), 469-486.
ILO. (2020). Global Employment Trends for Youth.
Krausmann, F., et al., 2009. Growth in global materials use, GDP and population during the 20th century. Ecological economics, 68 (10), 2696–2705.
Lewis, W.A. (1976). Development and distribution, in Cairncross, A. and Puri M. (eds), Employment, Income Distribution, and Development Strategy: Problems of the Developing Countries. New York: Holmes & Meier
Michaels, F.S. (2011) Monoculture: How one Story Is Changing Everything. Canada: Red Clover Press
Raworth, K. (2017). Doughnut economics: seven ways to think like a 21st-century economist. Chelsea Green Publishing.
Rockström, J., Steffen, W., Noone, K., Persson, Å., Chapin III, F. S., Lambin, E., … & Foley, J. (2009). Planetary boundaries: exploring the safe operating space for humanity. Ecology and society, 14(2).
Ulvila, M., & Wilén, K. (2017). Engaging with the Plutocene: Moving towards degrowth and post-capitalist futures.
WHO. (2022). Child mortality (under 5 years).
Wiedmann, T.O., et al., 2015. The material footprint of nations. Proceedings of the national academy of sciences, 112 (20), 6271–6276
World Bank. (2021). World Bank Open Data.
World Food Programme. (2016). Hunger.